Mutta, kuten sanottu, alla kertomus joka melkein jäi "pöytälaatikkoon". Jos olet itse menossa Norjaan ja haluat tietää tarkemmin järjestelyistä yms., ota ihmeessä yhteyttä s-postin tai vaikka fabon kautta, kerron lisää mielelläni :)
Tässä vielä linkki Polarin "nauhoitukseen"
Elokuun 2. 2014 klo 4:40
Istun Eidfjordin vuonossa liikkuvan lossilautan autokannella ja alan
pikkuhiljaa tajuta kohta koittavan sen hetken jota on odotettu lähes kaksi
vuotta. Yritän ravistella unenpöpperöistä päätä vähän kirkkaammaksi, heikoin
tuloksin. Vieressäni istuva kaveri kysyy onko tämä minulle ensimmäinen kerta
Norjassa ja Norsemanissa. Vastaan rehellisesti; kyllä, ensimmäinen kerta, ja
ensimmäinen täysmatkan suoritus myös. Keskustelu jatkuu, ja saan tietää että
tämä on keskustelukumppanini ensimmäinen kerta Norsemanissa; kolmas
arvontakerta osui, mutta että hän on jo käynyt suorittamassa sekä Celtmanin
että Swissmanin. Mietin mielessäni jälleen kerran että mihinkähän tässä tuli
melkein kylmiltään lähdettyä, mutta siirrän ajatuksen sivuun, nyt mennään eikä
meinata.
Ympärilläni ihmiset alkavat vetämään märkäpukujensa yläosia päälleen,
youtube-videoista tuttu “hyppyhetki” on kohta käsillä. Nyppään oman pukuni
vetoketjun kiinni, varmistan että kaulus on hyvin, ja riisun kenkäni. Lautan
teräslattian kylmyys pamahtaa jalkapohjiin. Kumilakki päähän, lasit silmille,
toinen lakki päälle, ja lasit otsalle. Vielä loput juomapullosta märkkärin
sisälle eteen ja taakse - Hrrrr - Kylmää!!! - ja valmiina ollaan. Vai ollaanko?
Autokannen auki oleva pääty ruuhkautuu veteen pyrkivistä kisailijoista.
Kisatoimitsijat jakavat porukkaa hyppyryhmiin köydellä, ja ennenkuin
huomaankaan, olen köyden sisällä. Toisin kuin videoissa ja valokuvissa näyttää,
ulkona on säkkipimeää. Musta vesi velloo neljä metriä alapuolellani kun astun
reunalle. Hirvittää. Laitan lasit silmille, toisen käden lasien päälle
pitääkseni ne päässäni ja hyppään veteen…
KYLMÄÄ!!! on ainut asia päässäni kun pulpahdan hypyn jälkeen uppeluksista
pinnalle. Jokainen neliösentti veteen koskevaa ihoa huutaa yhtäaikaa: KYLMÄÄ!!
Haukon henkeäni ja yritän saada hengityksen tasaantumaan. Parikymmentä sekuntia
skullausta, ja hermopäätteiden huuto turtuu. Käsien ja jalkojen ihoa enää
nipistelee, mutta kasvoille roiskuva vesi aiheuttaa joka kerta
haukkomisreaktion. “Tästä on pakko lähteä liikkeelle että lämpenee” -ajattelen,
ja tutkailen katseellani ympäristöä löytääkseni lähtöpaikan. Ja siellähän se
siintää, muutaman sadan metrin päässä lähempänä rantaa näkyy valoja. Kasvoja on
edelleen mahdotonta laittaa veteen, joten lähden uimaan tarzania lähtöpaikan
suuntaan. Katson ympärilleni ja huomaan, etten ole ainoa, joka ui pää veden
yläpuolella. Suurin osa vedessä lähelläni olevista uimareista ui rintaa tai
tarzania lähtöpaikkaa kohti. Juuri kun alan huolestua itse uinnin onnistumisesta
tällaisessa vedessä, huomaan että vesi lämpenee pari astetta. Tajuan, että
lautta, joka toi meidät lähtöpaikalle, on sotkenut syvemmällä olevaa kylmää
vettä pinnalle jarrutellessaan ja kääntyillessään. Kokeilen ottaa muutaman
vaparivedon kasvot vedessä ja huokaan helpotuksesta. Tässä pystyy jo uimaan
normaalisti (pintavesi oli mitattu kisahetkellä +14 - +15 -asteiseksi, lautan
ympärillä se oli varmasti lähempänä +10:tä astetta).
Saavun lähtölinjan muodostavalle kajakkiriville. Sitten odotellaan hetki,
kunnes ilmoille kajahtaa “One minute!!”. Uimareiden hermostuneisuus yltyy, kun
kaikki hakevat hyvää paikkaa. Onneksi vuonossa on leveyttä, joten kaikki
halukkaat pääsevät eturiviin helposti. Vihdoin autolautan sumutorvi kajahtaa
lähdön merkiksi, ja puoli vuonoa täyttyy huitovista käsistä ja potkivista
jaloista. Otan itse lähdön rauhallisesti, matkaa on kuitenkin sen verran
uitavana, että ei ole mitään järkeä vetää sykkeitä heti punarajan yli. Kylmästä
vedestä huolimatta saan rytmistä kiinni melko nopeasti. Tähyilen silloin
tällöin eteenpäin: ensimmäinen kiintopiste reitillä on vuonoon työntyvä pieni
niemenkärki, joka tässä pimeydessä erottuu vain hämäränä ääriviivana veden
yllä.
Reilun vartin uituani sekä vedessä rinnallani uivat kilpakumppanini että vuonon
mahtavat kallioseinät alkavat erottua paremmin. Päivä alkaa vihdoin sarastaa.
Nyt kun valoa alkaa olla riittävästi, huomaan uivani keskellä väljää
uimariryhmää. Saavutan pikkuhiljaa edessäni uivia, ja hetken kuluttua joudun
hieman pujottelemaan, että löydän vapaan kulkureitin. Kun ohitamme niemenkärjen
kääntöpisteen, päivä on valjennut jo lähes kokonaan.
Niemenkärjestä reitti kaartuu loivasti oikealle, rannan mukaisesti. Jossain
kaukana edessäpäin näen pienen valotuikun: toinen kääntöpiste, eli kumivene ja
pieni majakkavalo. Matkaa niemenkärjestä veneelle on noin kaksi kilometriä.
Matka taittuu hiljalleen. Yhtäkkiä hätkähdän: vuonon kivipohja erottuu
kristallinkirkkaan veden läpi. Pohjaan on varmasti matkaa monia kymmeniä
metrejä, mutta leväpeitteiset kivet erottuvat silti aamun valossa selvästi.
Pinnalta pikkukiviltä näyttävät murikat ovat todellisuudessa auton tai rekan
kokoisia järkäleitä, mutta jotenkin ne näyttävät olevan melkein käden
ulottuvilla. Syvältä erottuva pohja luo myös toisen illuusion: tuntuu että
uintini ei yhtäkkiä etene minnekään, kun kivien ohitse lipuminen vie
tuhottomasti aikaa. Onneksi nyt uimme jo melko lähellä rantaa, joten rannan
kivistä saan totuudenmukaisemman kuvan matkan etenemisestä. Kumivene lähestyy
ja uimarit alkavat pakkautua tiiviimmin: poijulta käännytään 90 astetta
vasemmalle, autolautan laituria kohti, jonka takana noustaankin sitten jo ylös
vedestä. Huomaan edessäni vähän väljemmän kohdan, kiihdytän siihen ja pääsen
kääntymään aivan veneen vierestä. Nyt matkaa on jäljellä enää 800m; 600m
laiturille ja 200m laiturilla olevien katsojien silmien alta laiturin toisessa
päässä olevalle hiekkarannalle.
Käännöksen jälkeen tuntuu, että kaikki kiihdyttävät vähän vauhtia. Niin
teen minäkin, samalla kun väistelen muutamaa kanssauimaria, jotka tuntuvat
menettäneen suuntavaistonsa ja poukkoilevat sinne tänne uintilinjalla. Saavutan
laiturin ja viimeiset parisataa metriä menevät lentäen katsojien kannustaessa
laiturilta. Sormet koskettavat pohjahiekkaa ja otan kyyryssä tunnustelevan
ensiaskeleen kovalla maalla: huimaako? - Ei huimaa.
Nousen pystyyn ja kävelen reippaasti pois vedestä. Nyppään tuplauimalakin
ja uimalasit kerralla päästä samalla kun haeskelen oikealla kädellä vetoketjun
narua. Hölkkään vaihtopaikan suuntaan, avaan vetoketjun ja kuorin märkkärin
yläosan päältäni. Katson kellostani epävirallisen uintiajan: 1:06 ja risat,
ihan ok noin kylmässä vedessä (uinnista noustessa sijoitukseni oli 46).
Haeskelen vaihtopaikkaani, tunnistan fillarini rivistä ja suunnistan sinne.
Elokuun 2. n. klo 6:10, Eidfjordin keskusta, T1.
Vaihtopaikalla kuhisee. "Mitä helkkaria, täällä kuhisee kyllä jo vähän
liikaa, keitä nuo ylimääräiset ihmiset ovat ja mitä ne täällä tekee?"
-mietin kun hölkkään omalle laatikolleni. Uusi yllätys tuleekin kun rouva on
vaihtopaikalla vastassa. "Tää on ihan hullua" hän sanoo, "täällä
saa avustaja auttaa vaihdossa!?!?" No, mikäs siinä, minä alan talloa
märkkärin alaosaa päältä pois samalla kun rouva kaivaa ajohousuja
vaihtoboksista esille. "Olishan ne voineet infossa sanoo tästä
jotain" -ihmettelen. Rouva nyökyttelee ja jatkaa "..joo, mäkin
tajusin tulla tähän vasta just äsken, kun huomasin, että täällä on näitä
valkopaitoja (Support -henkilöille jaettu paita) näin paljon".
Saan märkkärin, uikkarit ja uimalasin heitettyä vaihtoboksin pohjalle ja
alan vetää ajohousuja päälle samalla, kun rouva avaa ajopaitaa valmiiksi.
Housut, sukat, ajopaita, irtohihat, kengät, kypärä, ajolasit, fillari ja
menoksi. "TURVALIIVI!!!" kuuluu takaa ja muistan samassa, että jokaisella
kilpailijalla piti olla heijastinliivi ajoasun päällä, muuten ei pääse
vaihtoalueelta pois. Puolen minuutin ähellyksen jälkeen saan rouvan auttamana
liivin päälleni, juoksen vaihtoalueen rajalle ja hyppään fillarin päälle.
"Se on menoa nyt" tuumaan samalla, kun pyörittelen pikkuhiljaa
vauhtia päälle Eidfjordin pienen keskustan läpi. Avaan ensimmäisen
energiapatukan hampaillani ja alan napostelemaan. Se olisi sitten 4 km tasaista
ja 36 km nousua seuraavaksi luvassa...
Olen jo alunperin jakanut fillariosuuden karkeasti neljään 45 km:n pätkään.
Ensimmäinen on oikeastaan pelkästään Dyranutin nousua, toisen aikana ajetaan
suht tasaista reittiä ylängön läpi Geilon kylään. Geilon jälkeen tulevalla
kolmannella pätkällä on kolme pienempää (6 - 8 km:n mittaista) nousua sekä
viimeinen Imingefjellin nousu, joka sisältää reilun 8 km:n rampin sekä
rauhallisemman nousun viimeiselle ylängölle. Loppumatka, neljäs pätkä, onkin
sitten laskettelua T2-vaihtoon Tinnsjön kylään.
Eidfjordin keskustan jälkeen ajetaan ehkä noin kilometri paikallista
päätietä, jonka jälkeen kilpailijat ohjataan vanhalle vuoristotielle, pois
autojen seasta. Siirtyessäni vuoristotielle huomaan, että se vastaa hyvin
suomalaista perus-pyörätietä leveytensä osalta. Myös tien pinnoitteen möykyt ja
reiät ovat hyvin samankaltaisia.
Ennen itse nousun alkua vanha tie polveilee ylängöltä tulevan joen viertä.
Jylhä rantamaisema ja eripituiset kallioseinämään louhitut tunnelit
vuorottelevat tällä tasaisella osuudella. Tunneleissa ei ole sähkövalaistusta.
Järjestäjät ovat ystävällisesti sytyttäneet pimeyteen pihakynttilöitä, joiden
loisteessa ajaminen on yhtä aikaa sekä tunnelmallista että jännittävää;
kynttilöistä tuleva loiste suuntautuu suurimmaksi osaksi ylöspäin, joten pinta
jota ajan, ei kauhean hyvin erotu. Takaraivossa kytee joka tunnelin kohdalla
pieni pelko terävästä kivestä ja rengasrikosta näin heti alkumatkalla, mutta
onneksi niin ei käy.
Vihdoin huomaan edessäni tien kääntyvän vasemmalle joen yli menevälle
sillalle ja nousun alkavan. Vaihdan vaihteita pienemmälle ja lähden polkemaan
ensimmäistä rinnettä. Ajan muutaman minuutin yhä jatkuvaa ylämäkeä, kun
yhtäkkiä tajuan, että "Tämä on nyt se nousu. Siis se joka kestää melkein
40 km." Huomaan lähteneeni ajamaan rinnettä niin kuin normaalisti
Suomessa, etenkin lenkin alkuvaiheessa, kun voimia vielä on vaikka kuinka:
"voimalla yli, palaudutaan sitten muutaman minuutin päästä
alamäessä"... Vaihdan välittömästi asennetta ja vaihdetta
vaatimattomampaan suuntaan. Seuraavan parin tunnin aikana käyttämäni välitykset
ovat 26 ja 28 piikkiset takarattaat, eli ne kaksi pienintä. Nousen aika-ajo
-asennosta pystyyn istumaan ja haen rytmin jolla oletan jaksavani kaksi tuntia
putkeen ylämäkeen.
Tie nousee kapean kalliosolan seinämää, välillä jyrkemmin, välillä
loivemmin. Minä hörpin säännöllisin välein juomaa pulloistani,
"grindaan" rinnettä ylöspäin ja ihastelen maisemia. Aina välillä
takaa tulee joku pikkuhiljaa ohitse ja aina välillä saan jonkun toisen
kilpailijan kiinni ja pääsen ohitse. Tässä vaiheessa päätökseni jättää pyörään
aika-ajo -eturattaat alkaa mietityttämään: 42/54 kombo ei ehkä ole paras
mahdollinen vaihtoehto ylämäkiajoon. Luonnollinen polkurytmi nousuun vaatii
hieman ylimääräistä yrittämistä, mutta minkäs teet. Nyt ratastusta ei enää
muuteta, joten näillä mennään.
Tie polveilee ja nousee edelleen Bjoreio -virran muovaamaa solaa. Nyt ymmärrän alkubrieffauksessa moneen
kertaan mainitun kommentin "Take Dyranut easy and enjoy the views, you'll
have plenty of time to be competitive after that". Maisemat ovat todella huimaavat!
Solan vastapäinen seinä tuntuu olevan melkein käden ulottuvilla, mutta silti
ylängöltä virtaava joki ja joen kosket pauhaavat jossain kaukana alhaalla.
Monta kertaa huomaan hien ja nousutuskan unohtuneen useammaksi minuutiksi, kun
olen vain ihaillut maisemia. Ja hiki nousussa on tullut. Mukanani on kaksi isoa
pulloa urheilujuomaa, ja ne hupenevat tasaisesti nousun edetessä. Rannan
22-asteinen keli on hieman jäähtynyt, mutta solassa ei tuule, joten
lyhythihainen ajopaita, kompressiohihat ja normaalit ajohousut ovat aivan
riittävän lämpimät. Ensimmäisen puoli tuntia nousen pelkästään istualtani,
mutta sen jälkeen takapuoli alkaa muistuttelemaan itsestään, joten ajan
putkelta aina silloin tällöin muutamia minuutteja kerrallaan. Huomaan että myös
jalat pitävät vaihtelusta; eri lihakset rasittuvat eri asennoissa, osa
lihaksista pääsee välillä vähän palautumaan. Laitan tämän saadun opin korvan
taakse tulevia nousuja ajatellen.
Reilun kymmenen kilometrin nousun jälkeen meidät ohjataan takaisin
autoliikenteen sekaan: Osa vanhaa tietä on tukossa maanvyörymän vuoksi, ja
kilpailureitti kulkee nelisen kilometriä kallion sisällä, autotietä pitkin.
Tämä osuus on ns. neutral zone, kilpailijat eivät saa ohittaa toisiaan
autotunnelissa kuljetun matkan aikana. Olen juuri ennen tunneliin ajamistani
saanut kiinni erään USA:sta kotoisin olevan kilpailijan, ja nousemme hänen
kanssaan rinta-rinnan autojonossa koko tunnelin. Etenemistahti tunnelissa on
melko maltillinen, joten poljemme rinnakkain ja juttelemme koko tunnelimatkan
kisasta, mistä olemme kotoisin jne. Keskustelu vie hienosti mielen pois itse
noususta, ja tunneli hujahtaa melkein huomaamatta ohitse.
Autotunnelin jälkeen meidät ohjataan takaisin vanhalle vuoristotielle,
jolla saamme ajella ylhäisessä yksinäisyydessämme. Oma vauhtini on hieman uuden
ystäväni vauhtia kovempi, joten hyvästelemme ja jatkamme nousu-urakkaamme
molemmat itseksemme.
Tunneli-etapin jälkeen siirrymme vielä muutaman kilometrin ajaksi vanhalle
tielle, mutta noin 25 km:n kohdalla reittimme yhtyy päätiehen ja nousu jatkuu
autojen seassa. Nousumetrien karttuessa hiljalleen huomaan, että ympärilläni
oleva maasto ja kasvusto muuttuu yhä karummaksi. Rannan vehmas puusto on jo
kadonnut ja tilalle ovat tulleet käkkyräkoivut. Isoja pensaskasvustojakaan ei
enää näy, kallioilla kasvaa lähinnä sammalta ja jäkälää.
Kun pää ei ole tottunut tällaiseen nousun kestoon, mieli alkaa tehdä
tepposiaan; vaikka tiedänkin että noususta on vielä jäljellä noin kolmannes,
huomaan alitajuisesti odottavani rinteen loppua tai edes tasaista osuutta
melkein jokaisen mutkan tai nyppylän takaa. Näin ei kuitenkaan (tietenkään)
käy, joten joka kerta koen pienen pettymyksen. Välillä huomaan jopa hieman
kiihdyttäväni nousutahtia tällaisen oletetun “välihuipun” lähestyessä; joudun useampaan
otteeseen tietoisesti rauhoittamaan tahtia ja hokemaan mielessäni “vielä reilut
13 km”, “vielä ainakin 10 km” ja niin edelleen.
Kun nousua on takana reilut 30 km, huomaan että asenteeni etenemiseen on
muuttunut. Vajaa kaksi tuntia jatkuvaa nousua on muuttanut termin “tasaista”
merkityksen jatkuvaksi tasaiseksi ylämäeksi. “Ylämäki” tarkoittaa tällä
hetkellä osuuksia joissa joutuu pienimmälläkin vaihteella tekemään selkeästi
töitä etenemisen suhteen, “alamäki” taas tarkoittaa loivaa ylämäkeä, jonka aikana
voin vaihtaa takaratasta pari pykälää pienemmälle. Naureskelen asialle
mielessäni. Kaikkeen ilmeisesti tottuu…
Vähän ennen ensimmäisen nousun loppua tie alkaa tasoittumaan. Jatkuva
ylämäki on vaihtunut ylängön kumpuilevaksi kalliomaisemaksi, joka kyllä
edelleen nousee, mutta aiempaan verrattuna huomattavasti hillitymmin. Vihdoin,
melkein tasan 40 km ja 2h 8 min ajettuani saavutan nousun ja koko pyöräreitin
korkeimman kohdan: Dyranut ja “huippukahvila”, joka on kisan ajan myös
kilpailijoiden ensimmäinen puoli-virallinen huoltopaikka. Ja siltä se
näyttääkin: Autoa auton vieressä, huoltajia valkoisine paitoineen tien vieressä
erilaisten täydennysten kanssa. Koko tienvarsi kuhisee kun kilpailija toisensa
perään pysähtyy huollettavaksi. Tässä vaiheessa olen todella tyytyväinen, että
sovimme jo alun perin oman huoltojoukkoni kanssa, että hakevat sopivan paikan
hieman pidemmältä. Rullailen siis muurahaispesäksi muuttuneen tieosuuden läpi,
vaihdan isommalle vaihteelle ja nautin ensimmäisestä loivasta alamäestä pitkään
aikaan…
Muutaman kilometrin pyöritettyäni näenkin tutun auton siintävän poikkeavan
pikkutien risteyksessä. Merenpinnan +22 asteinen keli on muuttunut ylängön +8
asteiseksi, ja hikiset ajovaatteet ovat jo onnistuneet jäähdyttämään nousussa
lämmenneen ukon orastavaksi jääkalikaksi. “PAKSU AJOTAKKI!!” -huudan jo kaukaa,
ja näen rouvan alkavan penkoa vaihtovaatelaatikkoa. Pysähdyn hampaat kalisten
auton viereen, otan avatun takin vastaan, vedän sen ylleni ja samantien
uudestaan pois päältä. “Perhanan turvaliivi” -manaan kun, nyppään liivin pois,
heitän takin uudelleen päälleni ja turvaliivin uudelleen takin päälle. Mahtava
lämmöntunne tulvahtaa yläkroppaan kun saan takin kiinni. “Mitäs muuta saisi
olla?” -rouva kysyy, ja tarjoaa takaluukussa olevaa eväsvalikoimaa. Jostain
syystä minulle on yhtäkkiä tullut pieni kiireen tunne, joten nappaan mukaani
yhden banaanin, yhden energiapatukan ja pikkuisen cola-tölkin. Rouva yrittää
ehdottaa voileipää, mutta minä hyppään fillarin selkään ja huudan että nähdään
seuraavan nousun huipulla. (1. tunnistamani virhe: tässä vaiheessa ruoka olisi
vielä laskenut ja maistunut hyvin, joten olisi pitänyt syödä vankemmin).
Ajelu ylängöllä vienoon sivumyötäiseen tuuleen on takana olevaan kahden
tunnin nousuun verrattuna silkkaa nautintoa. Maasto on kumpuilevaa ja
ylämäkiäkin on, mutta fiilis on todella hyvä. Eikä vähiten siksi, että asia
jota pelkäsin koko kisassa eniten, Dyranutin nousu rannalta ylängölle, on nyt
ohi. Muutamaa rankempaa ylämäkeä lukuun ottaen ylängön n. 20 km menevät isolla
eturattaalla. Noin 62 km:n kohdalla alan laskeutua ylängön itäreunalta
laaksoon, jossa myös vajaan 30 km:n päässä oleva ensimmäinen risteyspaikka,
kylä nimeltään Geilo sijaitsee. Tällä osuudella saan esimakua edessä olevista
laskuista. Suomessa fillarilenkeillä melkein laskun kuin laskun voi vetää
matalana aika-ajotangoilta, etenkin jos tuntee reitin. Täällä vauhti nousee
huomaamatta 60km/h:iin ja ylikin, jos ei käy välillä jarruilla, ja tiet eivät
todellakaan ole suoria. Prätkäilytaustastani huolimatta osa mutkista tuntuu
niin jyrkiltä, että olisi pitänyt asentaa ajohousuihin polvipalat kaarreajoa
varten. Jotkut huimapäät sujahtavat kuitenkin näissäkin kohdissa ohi…
Jotenkin tämä toinen, laskeva etappi tuntuu kestävän iäisyyden. Ehkä muutos
etenemisnopeudessa verrattuna alkupätkään on jotenkin tuonut päähäni
alitajuisen ajatuksen, että saan ajettua 45 km puolessa tunnissa, ja kun se ei
toteudukaan, ihmettelen kun tie vain jatkuu ja jatkuu alaspäin. Syön yhden
patukan, vähän banaanista ja hörppään päälle nestettä. Kolmas patukka alkaa jo
vähän ellottamaan, joten jätän puolet siitä myöhemmäksi. Tämä pitäisi heti
rekisteröidä varoitusmerkiksi, mutta kisafiiliksissä se jää huomaamatta.
Vihdoin näen Geilon ainoan pääristeyksen, josta on määrä kääntyä oikealle.
Se merkitsee myös sitä, että puolet fillarireitistä on nyt takana. “Juhuu”
-tuuletan mielessäni, kaarran oikealle, ja tajuan että risteys oli myös loppu
alamäelle. Edessäni on nyt ensimmäinen “pikkumäki”, 5km:n ramppi tasaista
kuuden prosentin nousua. Siis todella tasaista nousua, serpenttiinille vedetty
tie on laitettu nousemaan tasan samaan tahtiin koko matkan. En tiedä johtuuko
hieman ylisuurista välityksistäni vai mistä, mutta saan hiljalleen ihmisiä
kiinni ja ohitan heitä ylämäessä. Asia vähän epäilyttää, joten kokeilen
hidastaa kadenssiani entisestään. “Ei, ei toimi” -päättelen jo muutaman
kymmenen metrin jälkeen. Parempi vetää luonnollisella rytmillä, kun se tuntuu
parhaimmalta sekä jaloissa että muualla kropassa.
Parin kilometrin nousun
jälkeen yhytän Norjalais-parivaljakon (joka kilpailijalla on oman maansa lippu
kisanumerossaan, siitä on helppo katsoa kansallisuus). Kun en muuta keksi
puheenaiheeksi, tiedustelen tietääkö parivaljakko kuinka pitkä nousu huipulle
vielä on. Kavereista toisella on fillaritietokone joka näyttää sekä nousuasteen
että jäljellä olevan metrimäärän, joten hän päivittää tietoni ajan tasalle
(tosin en ollut ihan varma halusinko kuulla että VIELÄ 3 km nousua jäljellä).
Samalla toinen kavereista huikkaa että hänen täytyy hidastaa hieman, joten
siirryn uuden tuttavuuteni viereen (kisassa viisi isointa nousu saa ajaa
vieretysten, jos haluaa). Juttelemme niitä näitä ja saan samalla epävirallisen
päivityksen senhetkisestä sijoituksestani. Kaveri sanoo juuri kuulleensa
ohittamansa kilpailijan huoltojoukkojen huutaneen tämän kilpailijan olevan
sijalla 116, joten me olemme jossain sijoilla 113 -114. Tilanne siis on ihan
hyvä mustaa paitaa ajatellen (jonka saa 160 ensimmäistä). Loppuosa noususta
menee suht kivuttomasti keskustellessa, huipulle päästessäni huomaan
huoltoautoni odottavan tienpenkalla, joten huikkaan kaverille hyvät kisat ja
pysähdyn täydennykselle.
Huoltoautolla katson tarjolla olevaa valikoimaa lievän ellotuksen vallassa.
Leivät jotka vielä Dyranutilla näyttivät niin hyviltä eivät voisi enää vähempää
kiinnostaa. Tyhjennän yhden pikkukolatölkin, otan banaanin ja avaan sen, ja
kieltäydyn neljännestä patukasta. “Kulta sun pitää nyt syödä!” sanoo rouva,
mutta vatsan olotila laittaa minut vain syömään banaanin, käymään puskassa ja
hyppäämään pyörän selkään. Rouva lataa fillarin takatelineeseen uusia pulloja,
ja huomaa että ainoastaan toisesta on kaksi kolmannesta juotu. “Ja sun pitää
JUODA! Miten sulla on toinen pullo vielä täynnä?!”. Mutisen jotain epäselvää ja
hyppään fillarin päälle. Viimeisen puolen tunnin aikana pulloissa olevan
urheilujuoman maku on alkanut muistuttamaan jotain ihan muuta, eikä sekään
oikein maistu enää. Nappaan auton kontista vielä yhden kolatölkin, huikkaan
“nähdään seuraavalla huipulla” ja lähden polkemaan. Kropassa fiilis on yhä
erinomainen, joten en murehdi asiaa sen enempää. Tämä on kuitenkin jo toinen
varoitusmerkki joka jää minulta huomiotta. Tässä vaiheessa kokonaissuoritusaika
on jo mennyt yli viiden tunnin, joten nesteytys olisi pitänyt hoitaa vaikka
vedellä tai toisenmerkkisellä urheilujuomalla.
Ensimmäisen pikkuhuipun jälkeen lasketellaan seuraavaan laaksoon noin
kymmenen kilometriä. Laakson pohjalta alkaa seuraava ramppi, jälleen hyvin
tasalaatuinen, 4,5 km pitkä 7%:n nousu. Vaihdan pienemmälle vaihteelle ja haen
nousurytmin. Tällä kertaa en löydä juttuseuraa, joten saan viettää laatuaikaa
omien tuskieni kanssa vajaat 20 minuuttia, eli sen mitä nousu kestää. Edelleen
sama asia toistuu: kun ylämäki alkaa, saavutan kanssakilpailijoita ja ohitan
heitä pikkuhiljaa nousussa. Osassa tämä aiheuttaa selvää ärtymystä, joissain
jopa siihen pisteeseen että nousevat putkelle, vetävät vähän kovempaa ohi
ylämäkeen reilun sadan metrin päähän ja istuvat sitten jälleen. Jonka jälkeen
alan taas saavuttamaan heitä.
Rinne menee suht nopeasti ohi. Huipulla huikkaan huoltoporukalle, että
otetaankin pysähdys vasta seuraavan nousun huipulla ja jatkan seuraavaan
alamäkeen. Alamäkeä ei kestä kuin 5 km, jonka jälkeen alkaa viimeinen
“välinousu” ennen viimeistä, kuulemma melko haastavaa Imingefjällin nousua.
Tämä välinousu alkaa 6% rampilla, jota kestää noin 3 km, ja tasoittuu sitten
helpommaksi lopun 6 km:n ajaksi. Itse vietän nousussa vajaat 35 minuuttia,
edelleen pikkuhiljaa muita kiinni kuroen. Nousun huipulla pääsen vihdoin vähän
hengähtämään kun parkkeeraan pyörän huoltoauton viereen. Käyn läpi takaluukun
tarjonnan, syön yhden suklaakeksin, pari marianne-karkkia, pyydän uuden
juomapullon tyhjenneen tilalle, ja vaihdan tyhjän kolatölkin täysinäiseen,
takin selkätaskuun. Olo on hyvä, mutta mikään ruokatavara ei oikein tunnu enää
kiinnostavalta. Pussaan rouvan ja toivon jalkojen vielä jaksavan yhden
polkuylämäkirykäisyn.
Lasku huipulta laakson pohjalle, 11 km, kestää reilut 15 minuuttia.
Vastassa on nyt 8 km pitkä, tappavan tasainen 7%:n ramppi. Laitan kelloni
kilometrilukeman rinteen alussa muistiin että voin vähän arvioida paljonko on
vielä ajettavaa pitkin matkaa. Huomaan samalla että takana on nyt n 137 km
fillarilla, hyvä alkulämmittely pikku rinnetreenille siis. Nousu alkaa. Tällä
kertaa rinteen jyrkkyys puhuu jaloille aivan eri lailla. Ensimmäisen kilometrin
jälkeen huomaan irvistäväni jo ihan kunnolla. Nousen välillä putkelle että jalat
saavat vähän vaihtelua, mutta en sitäkään jaksaa enää kovin kauaa. Nyt alkaa
olla todella jo ikävä 39-piikkistä eturatasta. Tai 32-piikkistä takaratasta.
Jos sellaista on olemassakaan. Katson muita kilpailijoita kun ajamme rinnettä
rinta-rinnan. “Jes, yhtä tuskissaan ovat kuin minäkin!!” - huokaisen pääni
sisällä. Edelleen joudun pitämään hieman kovempaa vauhtia kuin ne onnekkaat
joilla löytyy vielä pienempää välitystä. Vihdoin yhden rampin puolessa välissä
huomaan huoltoautomme ja kaikki kolme huoltojoukkolaista kannustamassa. En ole
vähään aikaan katsonut kilometrejä kellostani (ne etenivät niin tuskaisen
hitaasti, että päätin lopettaa parin kilometrin jälkeen), joten oletan että
nousu päättyy seuraavan mutkan jälkeen. Huudan “joko tämä loppuu tuolla??” tuskissani.
Saan myös vastauksen, mutta en sitä mitä halusin; “Juu ei, vielä pari
kilsaa!!”...
“AArgh!!” Taistelen ensin sadoista, sitten kymmenistä metreistä kerrallaan.
Jalat ovat tulessa. “Nyt saisi jo loppua” on vaihtunut “eikö tämä pe***le lopu
ikinä!!” - huutoon pään sisällä. Jalat ovat todella viimeisillään, pelkkä
tahdonvoima pitää ne enää liikkeessä. Avaan taskusta ottamani kola-tölkin
hampaillani ja juon tölkin yhteen menoon, ihan vain saadakseni huomion jonnekin
muualle hetkeksi. Vihdoin, VIHDOIN näen oikealle kaartavan rampin mutkan
jälkeen nousun päässä olevan kahvilan siintävän edessäni. Näen myös matkan joka
minun on vielä noustava, että pääsen olettamalleni huipulle. Tällä hetkellä
käytettävissäni on enää kiukku voimavarana, joten viimeiset metrit mennään
kiroillen ja manaten kaikkea mahdollista vastatuulesta väärin parkkeerattuihin
autoihin. Lopulta, nousun viimeisillä metreillä kuvanneen norjalaisen
kameramiehen suureksi huviksi, tajuan päässeeni rampin loppuun, ja suustani
pääsee “Finally fuc*ing its over”. “Sanoinko mä sen ääneen” mietin, ja tajuan
vastauksen olevan “kyllä”, kun kuulen “yes, now just downhill”.
500 metriä myöhemmin, jalat hiukan palautuneina, tajuan että tässähän on
ylämäkeä vielä vaikka kuinka. Tällä hetkellä mikä tahansa nyppylä tuntuu
haasteelta, joten normaali mäkikin tuntuu kohtuuttoman rankalta. Otan vähän
juotavaa ja yritän rauhoittua juuri kokemastani tunnekuohusta. Pikkuhiljaa
huipulla käymäni lyhyt dialogi alkaa hymyilyttämään. Etenkin kun vihdoin näen
tutun auton, takaluukku auki odottamassa, kylläkin ylärinteessä. Kaarran auton
viereen tien vasemmalle puolelle, kysyn kohteliaasti, että ihanko
tarkoituksella ylämäkeen parkkeerasivat, mutta en saakaan vastausta, vaan
tiedon, että tällä viimeisellä ylängöllä on keli muuttunut radikaalisti. Jo nyt
tuulee melko kovaa (tietenkin sieltä minne olen menossa), mutta luvassa on
ilmeisesti myös rankkasadetta ja räntää. “No tämä se nyt tästä vielä puuttui”
mietin. Rouva tuo minulle sadetakin ja kysyy pärjäänkö ajoshortseilla. Vastaan
myöntävästi samalla, kun yritän saada syötyä puolikasta suklaamurukeksiä. Ei
vain onnistu, lievä ellotus ei ole enää niinkään lievä…
42,5 km jäljellä pyöräilyä. Käpyttelen tien yli pyörän kanssa, talutan sen
pahimman ylämäkikohdan ohi, klaksautan lukkopolkimen kiinni ja lähden
polkemaan. Jaloista pääsee pieni “voih”. Muutama sata metriä ja vesisade alkaa.
Vaihdan kypärän visiirin silmien eteen suojaksi vesisateelta samalla kun
väistelen suurimpia vesilammikoita. Lämpötila ylängöllä tippuu jonnekin +2:n
tietämiin ja sade alkaa olla enemmänkin räntää kuin vettä. Visiiri ei toimi, se
on pakko kääntää pois silmiltä, onneksi ajolasit sentään suojaavat vähän.
“Kyllä nyt koetellaan” - mietin, kun vastatuuli voimistuu, räntä hakkaa
kypärään ja ohi ajavat autot roiskivat ajotien urasta vielä lisää vettä päälle.
Kengät ovat niin märät, että tuuletusaukot toimivat vesiränneinä. Onneksi tuli
vedettyä useampi vesisadetreeni kotopuolessa. Vihdoin, kymmenen kilometrin
nousupainotteisen ajon jälkeen alkaa T2:een johtava viimeinen (30 km:n)
alamäki. Huokaisen helpotuksesta, kunnes yhtäkkiä tajuan, että takin sisältä
tuleva kosteus vetää ajolasit huuruun, ajolasit joihin edelleen paukuttaa vettä
ja räntää. Ja alamäki ei todellakaan ole mikään tavallinen alamäki, 420
korkeusmetriä tullaan alas seitsemän kilometrin matkalla. Märässä kelissä,
huonossa näkyvyydessä ja autoliikenteen seassa alas pääseminen vaatii
todellista keskittymistä.
Yhdessä vaiheessa päästän vauhdin kasvamaan vähän
liikaa, ja kun viimein huomaan lähestyvän neulansilmämutkan, on melkein
myöhäistä jarruttaa. Koskaan pyörän päällä en ole pelännyt niin kuin tällä
hetkellä, sekä taka- että etujarru niin tiukalla kuin uskaltaa ja silti tuntuu,
että kaide tulee olemaan se joka menon lopulta pysäyttää. Kyseinen kaide
lähestyy kovaa vauhtia! Vilkaisen taakseni, koska tiedän meneväni ainakin
kaistojen yli (mutka on oikealle), enkä halua jäädä auton alle. Autoja ei näy,
mutta tuntuu että jarruista huolimatta pyörä ei vain pysähdy. Viimeiset rippeet
kohmeisista käsistäni puristaen saan vielä vähän lisää puristusvoimaa kehiin ja
pyörä pysähtyy puolen metrin päähän kaiteesta. Huokaisen helpotuksesta, enkä
päästä vauhtia enää karkaamaan tällä jyrkemmällä osuudella. Adrenaliini pitää
myös aistit hereillä koko loppu ajomatkan.
Kun jyrkkä osuus vihdoin päättyy, alkaa leppoisampi alamäki itse
vaihtopaikalle. Myös sade on vihdoin loppunut ja lämpö laaksossa taas yli 15
astetta. Tämä viimeinen reilu 20 km tuntuu kestävän iäisyyden. Huomaan myös,
että kaikki ovat tajunneet loppuosan olevan vauhdikasta, mutta suht leppoisaa
laskettelua. Ohitseni sujahtaa useita kilpakumppaneita iloisin naamoin. Alkaa sitä
itselläkin pikku virne palaamaan kasvoille, “kohta päästään juoksemaan”.
Yksi ohitseni polkevista kisaajista on britti, joka ohitti minut aina
alamäkiosuuksilla, mutta josta menin itse sitten aina ylämäkiosuuksilla
uudestaan ohi. Tämä kaveri hidastaa hiukkasen, kun ohittaa minut ja huikkaa:
“Hey, isn’t it the Finnish mountain-goat, good climbing, man!!”. Maininnan
aikaansaama hyvä fiilis nostaa minunkin pyöräilynopeuttani, ja laskettelen
loput kymmenen kilometriä britin johdolla (tietenkin peesausrajoja noudattaen)
Tinnsjön kylään T2:een.
2. elokuuta n. klo 13:45, Tinnsjön kylä, T2
Vaihtoalue on järven rannalla oleva iso aidattu nurmikenttä. Hyppään pyörän
päältä ja jätän sen alueen vasemmassa reunassa olevaan telineeseen. Skannaan
kenttää katseellani löytääkseni omat joukkoni ja siellähän he ovatkin: kentän
oikeassa reunassa lähellä aitaa. Köpöttelen pyöräilykengillä paikalle ja
istahdan rouvan maahan levittämälle alustalle. Alustalla on hienossa rivissä
kuivat sukat, juoksukengät, sekä seuran kaksiosainen tri-asu. Muovilaatikossa
vieressäni on tämän lisäksi juomavyö täysine pulloineen, vanha juoksulakkini ja
pyyhe. “Munasillaan, munasillaan, kaikki on kohta munasillaan” -hyräilen kun
ajotakkien riisumisen jälkeen vetäisen henkselihousut jalasta ja vietän
muutaman sekunnin aatamin asussa. “Sorry ladies!!” -vierestä kuuluu ja
käännähdän ihmetellen huutelun lähdettä. Brittigentlemanni siellä vain
varoittelee ympäristöään tulevasta viuhahduksestaan. Virnistän, vedän kuivat
juoksukamat päälleni, kuivaan pyyhkeellä vielä jalat ja pään (ei tässä
järjestyksessä), ja mietin josko yrittäisin syödä jotain. Johtuuko pyöräetapin
loppuosuuden kylmyydestä vai mistä, mutta jostain syystä mieleni tekee kahvia.
Mainitsen asiasta rouvalle, joka lupaa, että seuraavassa tapaamispaikassa,
5km:n kohdalla sitä saan. Pyörän päällä alkanut ellotus on nyt jo niin
voimakasta, että nappaan ainoastaan yhden geelin ja vähän vettä. Sitten
menoksi.
T2:sta poistuessa toimitsijat näyttävät jokaiselle heidän senhetkisen
sijoituksensa. Minulle näytetään luku 126, josta välittömästi lasken, että
maratonin aikana minut voi ohittaa 33 henkilöä ja silti pääsen tulemaan maaliin
huipulla (ja saan mustan paidan). Aikaraja huipulle pääsemiseen ei ole
lähelläkään, joten ainut uhka tällä hetkellä on oman sijoituksen jääminen 160:n
taakse.
Ensimmäinen 5 km menee hyvin. Olo on suht vahva ja kilometrivauhti pysyy
5:30 - 6:15 -välillä. Loppua kohden vatsaa alkaa hieman kivistää, mutta
ajattelen sen johtuvan hölskyvästä juomavyöstä. Manailen hölmöyttäni: miksi
edes otin täydet kolme pulloa matkaan, kun seuraava täydennyspiste sovittiin jo
viiden kilometrin päähän. Yksi olisi hyvin riittänyt…
Tie kulkee nyt järven ja kallioseinämän välissä - huoltoautolle on hankala
löytää sopivaa paikkaa. Vihdoin näen tutun avonaisen takaloosterin ja rouvan
kahvikupposen kanssa. Hymy leviää kasvoilleni ja lämmin fiilis täyttää kropan.
On se hienoa, kun miehestä pidetään näin hyvin huolta.
Pysähdyn autolle, hörppäilen kahvia, heitän matkalla tyhjentyneen ja yhden
täysinäisen juomapullon pois juoksuvyöltäni. Vatsa ilmoittaa nyt ensimmäisen
kerran, että jossain lähitulevaisuudessa pitäisi päästä toimittamaan. Juttelen
huoltoporukan kanssa ja he lupaavat etsiä seuraavan 5 km:n matkalta
toimitukselle sopivan kohdan (Bajamajoja tms. ei järjestäjien puolesta ole
matkan varrella, joten puska on ainut vaihtoehto). Erkanemme, minä siirryn
takaisin tien vasemmalle puolelle, ja huoltoporukka lähtee scouttaamaan tulevaa
maastoa annetun tehtävän pohjalta.
Pari kilometriä juoksua kuluu ongelmitta, mutta sitten saan ensimmäisen
ilmoituksen keskivartalosta, että nyt alkaisi olla aika vähissä,
puskavisiitille on päästävä. Puren hampaat yhteen ja toivon että tuttu auto
tulisi näköpiiriin mahdollisimman pian. Kahdeksan kilometrin kohdalla alan jo
olla epätoivoinen: “missä helkkarissa ne oikein on?!?”. Mietin erilaisia
selviytymisskenaarioita, mutta en oikein saa päätettyä järkevää toimintatapaa.
Vihdoin näen koko huoltojoukon odottavan tienpientareen pienellä levennyksellä.
Saan käteeni tukun savetteja ja painun hetkeksi näkymättömiin. Helpotus on
melkoinen. Hoidamme toimituksen jälkeen myös huollon. En ole viimeisten
kilometrien aikana juonut tai syönyt mitään, oikutteleva pötsi on vienyt kaiken
huomioni. Saan juomattomuudestani moitteita ja lupaan ainakin yrittää syödä
edes pari geeliä seuraavan vitosen aikana. Otan vyön taskuun myös muutaman savetin varmuuden vuoksi…
Takana on nyt 3,8 km uintia, 180 km pyöräilyä vuoristossa ja 10 km juoksua
kumpuilevassa maastossa. Nyt vihdoin tajuan, että kaikki ei ole kunnossa.
Huoltoauton lähdettyä seuraavaa kohtauspaikkaa metsästämään jatkan juoksua,
mutta vatsan vääntäminen ei tunnu helpottavan. Itse asiassa se vain pahenee,
kun matka etenee. Nyt joudun käymään puskassa uudelleen jo parin kilometrin
juoksun jälkeen. Ja sama juttu jälleen parin kilsan päästä. Kun tapaan
huoltojoukot seuraavan kerran n 15. juoksukilometrin kohdalla, näen myös heidän
ilmeistään, että ei taida ukko näyttää kauhean hyvältä. Juon vähän pelkkää
vettä, kun mikään muu ei tunnu laskevan, käyn puskassa ja jatkan matkaa. Sovin
autokunnan kanssa, että etenevät nyt vain korkeintaan kolme kilometriä. Nappaan
mukaani nipun savetteja ja lähden hölköttelemään. Kilometrin päästä pistäydyn
taas puskassa. Samoin kuin kahden kilometrin. Nyt heikotus tuntuu jo: ajatukset
harhailevat ja huomaan ajatusteni kiertyvän jatkuvasti nukkumaanmenoon ja
lepoon. Minua alkaa nukuttaa!!
Hölkkä vaihtuu reippaaksi kävelyksi. Avaan geelin, otan siitä vähän suuhun,
mutta en saa nieltyä, portit on nyt kiinni vatsaan päin. Pitkä oikealle
kaartuva mutka aukealla tuntuu kestävän loputtomiin. Kävelyssä ei reippaudesta
ole enää tietoakaan. Tuijotan juoksukenkieni kärkiä ja vilkaisen aina välillä
josko huoltojoukkoja tai -autoa näkyisi. Vihdoin, jossain 19 juoksukilometrin
paikkeilla on tien oikealla puolella iso P-paikka, jossa näen auton ja tiimin
odottavan. Pääsen kohdalle, vilkaisen tuleeko takaa autoja ja rahjustan
autolle. Autosta oikealla on pieni ruoholäntti, istahdan siihen ja tajuan
vapisevani kylmyydestä. 23 asteen lämpötilassa?
Rouvan on nyt vihdoin pakko kysyä onko kaikki ok? “Ei taida oikein olla, en
saa mitään alas ja puskavisiittilukemakin on jo varmasti yli 10”. Kello on nyt
n. 15:50, olen ollut matkalla vajaat 11 tuntia. Tällä ruoholäntillä ja sen
takana olevalla metsätiepätkällä vietän seuraavat kaksi tuntia. Yritän saada
alas mitä tahansa, missä olisi edes hiukan energiaa: hedelmämehua, pieniä
paloja piparista ja energiapatukasta, pieniä karkinpaloja. Kaikki minkä nielen
aiheuttaa viiden minuutin sisällä kovat vatsakrampit ja ryntäyksen pusikon
uumeniin. Myös hytinä jatkuu, vaikka olen vetänyt talviajohousut jalkaan ja
kunnon takin hartioille. Kropassa ei vain ole enää energiaa…
Kun olen istunut ruohikolla puolisentoista tuntia, rouva tuo minulle
neljänneksen suolatabletista. Nielaisen kikkareen väkisin veden kanssa.
Pahoinvointi on kova, mutta noin viiden minuutin päästä oloni helpottuu ihan
pikkuisen. Pyydän toisen kikkareen, sitten kolmannen ja lopulta viimeisen. Olo
on ehkä hieman parempi. Viimein, vähän ennen kuutta paikallista aikaa kerään
viimeiset tahdonvoiman rippeet, nousen ylös ja sanon yrittäväni vielä.
Laahustan hitaasti takaisin tielle ja siirrän jalkaa pikkuhiljaa toisen eteen.
Vatsa on kova kuin kivi ja väsy on edelleen armoton. Huoltoauto hurahtaa ohitseni
seuraavalle levennykselle, vajaan kilometrin päähän. Näkökentässäni on nyt
vasemmalla vierelläni kulkeva tiekaide, asfatin reuna, juoksukengät ja tiehen
maalattu kaistaviiva. Vajaassa viidessätoista minuutissa kuljen n. 800 metriä,
paikkaan, johon huoltoauto on nyt pysäköity. Kävelen tien yli auton luo, auton
takana olevaan pieneen pensaikkoon ja menen makaamaan pensaitten alla olevalle
nurmelle. 13 tunnin, 11 minuutin ja 30 sekunnin jälkeen se on Game Over. Tämän
vahvistaa myös hetken kuluttua paikalle pysähtyvä kisalääkäri. Luovutan
ajanottosirun lekurille, huoltoporukka pakkaa ukon auton takapenkille ja matka
yöpymispaikalle, Tinnsjön leirintäalueelle alkaa.
Tällä kertaa ei siis tullut paitaa, ei kummankaan väristä. Kisan
keskeyttäminen 204 km:n kohdalla ottaa henkisesti lujille, mutta ei voi mitään.
Oppia, ja toisaalta uskoa omiin kykyihin keskeytyksestä huolimatta, tuli
kuitenkin roppakaupalla. Ja ainakin tällä hetkellä ajatus kisan
loppuunviemisestä jonakin tulevana vuonna on vahvana takaraivossa.
Tippa tuli linssiin naurun pyrskähdysten jälkeen tätä lukiessa, olipa mainio ja koskettava kertomus. Norjaa odotellaan ja tästä sai paljon ajatuksia ja oppia, kiitos!
VastaaPoistaKiitos, jos/ kun menet, muista jättää paukkuja vähän zombie-hillillekin :)
VastaaPoista