Ja kuinka sitten kävikään, eli päivä vuonossa ja vuonojen rinteillä...

Seuraavassa kuvaus itse suorituksesta. Koko reissusta tullee artikkeli myös Pyöräily & Triathlon lehteen, se valottaa sitten ehkä paremmin myös tämän päivän ympärillä toteutuneita tapahtumia.

Mutta, kuten sanottu, alla kertomus joka melkein jäi "pöytälaatikkoon". Jos olet itse menossa Norjaan ja haluat tietää tarkemmin järjestelyistä yms., ota ihmeessä yhteyttä s-postin tai vaikka fabon kautta, kerron lisää mielelläni :)

Tässä vielä linkki Polarin "nauhoitukseen"

Elokuun 2. 2014 klo 4:40

Istun Eidfjordin vuonossa liikkuvan lossilautan autokannella ja alan pikkuhiljaa tajuta kohta koittavan sen hetken jota on odotettu lähes kaksi vuotta. Yritän ravistella unenpöpperöistä päätä vähän kirkkaammaksi, heikoin tuloksin. Vieressäni istuva kaveri kysyy onko tämä minulle ensimmäinen kerta Norjassa ja Norsemanissa. Vastaan rehellisesti; kyllä, ensimmäinen kerta, ja ensimmäinen täysmatkan suoritus myös. Keskustelu jatkuu, ja saan tietää että tämä on keskustelukumppanini ensimmäinen kerta Norsemanissa; kolmas arvontakerta osui, mutta että hän on jo käynyt suorittamassa sekä Celtmanin että Swissmanin. Mietin mielessäni jälleen kerran että mihinkähän tässä tuli melkein kylmiltään lähdettyä, mutta siirrän ajatuksen sivuun, nyt mennään eikä meinata.

Ympärilläni ihmiset alkavat vetämään märkäpukujensa yläosia päälleen, youtube-videoista tuttu “hyppyhetki” on kohta käsillä. Nyppään oman pukuni vetoketjun kiinni, varmistan että kaulus on hyvin, ja riisun kenkäni. Lautan teräslattian kylmyys pamahtaa jalkapohjiin. Kumilakki päähän, lasit silmille, toinen lakki päälle, ja lasit otsalle. Vielä loput juomapullosta märkkärin sisälle eteen ja taakse - Hrrrr - Kylmää!!! - ja valmiina ollaan. Vai ollaanko?

Autokannen auki oleva pääty ruuhkautuu veteen pyrkivistä kisailijoista. Kisatoimitsijat jakavat porukkaa hyppyryhmiin köydellä, ja ennenkuin huomaankaan, olen köyden sisällä. Toisin kuin videoissa ja valokuvissa näyttää, ulkona on säkkipimeää. Musta vesi velloo neljä metriä alapuolellani kun astun reunalle. Hirvittää. Laitan lasit silmille, toisen käden lasien päälle pitääkseni ne päässäni ja hyppään veteen…

KYLMÄÄ!!! on ainut asia päässäni kun pulpahdan hypyn jälkeen uppeluksista pinnalle. Jokainen neliösentti veteen koskevaa ihoa huutaa yhtäaikaa: KYLMÄÄ!! Haukon henkeäni ja yritän saada hengityksen tasaantumaan. Parikymmentä sekuntia skullausta, ja hermopäätteiden huuto turtuu. Käsien ja jalkojen ihoa enää nipistelee, mutta kasvoille roiskuva vesi aiheuttaa joka kerta haukkomisreaktion. “Tästä on pakko lähteä liikkeelle että lämpenee” -ajattelen, ja tutkailen katseellani ympäristöä löytääkseni lähtöpaikan. Ja siellähän se siintää, muutaman sadan metrin päässä lähempänä rantaa näkyy valoja. Kasvoja on edelleen mahdotonta laittaa veteen, joten lähden uimaan tarzania lähtöpaikan suuntaan. Katson ympärilleni ja huomaan, etten ole ainoa, joka ui pää veden yläpuolella. Suurin osa vedessä lähelläni olevista uimareista ui rintaa tai tarzania lähtöpaikkaa kohti. Juuri kun alan huolestua itse uinnin onnistumisesta tällaisessa vedessä, huomaan että vesi lämpenee pari astetta. Tajuan, että lautta, joka toi meidät lähtöpaikalle, on sotkenut syvemmällä olevaa kylmää vettä pinnalle jarrutellessaan ja kääntyillessään. Kokeilen ottaa muutaman vaparivedon kasvot vedessä ja huokaan helpotuksesta. Tässä pystyy jo uimaan normaalisti (pintavesi oli mitattu kisahetkellä +14 - +15 -asteiseksi, lautan ympärillä se oli varmasti lähempänä +10:tä astetta).

Saavun lähtölinjan muodostavalle kajakkiriville. Sitten odotellaan hetki, kunnes ilmoille kajahtaa “One minute!!”. Uimareiden hermostuneisuus yltyy, kun kaikki hakevat hyvää paikkaa. Onneksi vuonossa on leveyttä, joten kaikki halukkaat pääsevät eturiviin helposti. Vihdoin autolautan sumutorvi kajahtaa lähdön merkiksi, ja puoli vuonoa täyttyy huitovista käsistä ja potkivista jaloista. Otan itse lähdön rauhallisesti, matkaa on kuitenkin sen verran uitavana, että ei ole mitään järkeä vetää sykkeitä heti punarajan yli. Kylmästä vedestä huolimatta saan rytmistä kiinni melko nopeasti. Tähyilen silloin tällöin eteenpäin: ensimmäinen kiintopiste reitillä on vuonoon työntyvä pieni niemenkärki, joka tässä pimeydessä erottuu vain hämäränä ääriviivana veden yllä.

Reilun vartin uituani sekä vedessä rinnallani uivat kilpakumppanini että vuonon mahtavat kallioseinät alkavat erottua paremmin. Päivä alkaa vihdoin sarastaa. Nyt kun valoa alkaa olla riittävästi, huomaan uivani keskellä väljää uimariryhmää. Saavutan pikkuhiljaa edessäni uivia, ja hetken kuluttua joudun hieman pujottelemaan, että löydän vapaan kulkureitin. Kun ohitamme niemenkärjen kääntöpisteen, päivä on valjennut jo lähes kokonaan.

Niemenkärjestä reitti kaartuu loivasti oikealle, rannan mukaisesti. Jossain kaukana edessäpäin näen pienen valotuikun: toinen kääntöpiste, eli kumivene ja pieni majakkavalo. Matkaa niemenkärjestä veneelle on noin kaksi kilometriä. Matka taittuu hiljalleen. Yhtäkkiä hätkähdän: vuonon kivipohja erottuu kristallinkirkkaan veden läpi. Pohjaan on varmasti matkaa monia kymmeniä metrejä, mutta leväpeitteiset kivet erottuvat silti aamun valossa selvästi. Pinnalta pikkukiviltä näyttävät murikat ovat todellisuudessa auton tai rekan kokoisia järkäleitä, mutta jotenkin ne näyttävät olevan melkein käden ulottuvilla. Syvältä erottuva pohja luo myös toisen illuusion: tuntuu että uintini ei yhtäkkiä etene minnekään, kun kivien ohitse lipuminen vie tuhottomasti aikaa. Onneksi nyt uimme jo melko lähellä rantaa, joten rannan kivistä saan totuudenmukaisemman kuvan matkan etenemisestä. Kumivene lähestyy ja uimarit alkavat pakkautua tiiviimmin: poijulta käännytään 90 astetta vasemmalle, autolautan laituria kohti, jonka takana noustaankin sitten jo ylös vedestä. Huomaan edessäni vähän väljemmän kohdan, kiihdytän siihen ja pääsen kääntymään aivan veneen vierestä. Nyt matkaa on jäljellä enää 800m; 600m laiturille ja 200m laiturilla olevien katsojien silmien alta laiturin toisessa päässä olevalle hiekkarannalle.

Käännöksen jälkeen tuntuu, että kaikki kiihdyttävät vähän vauhtia. Niin teen minäkin, samalla kun väistelen muutamaa kanssauimaria, jotka tuntuvat menettäneen suuntavaistonsa ja poukkoilevat sinne tänne uintilinjalla. Saavutan laiturin ja viimeiset parisataa metriä menevät lentäen katsojien kannustaessa laiturilta. Sormet koskettavat pohjahiekkaa ja otan kyyryssä tunnustelevan ensiaskeleen kovalla maalla: huimaako? - Ei huimaa.

Nousen pystyyn ja kävelen reippaasti pois vedestä. Nyppään tuplauimalakin ja uimalasit kerralla päästä samalla kun haeskelen oikealla kädellä vetoketjun narua. Hölkkään vaihtopaikan suuntaan, avaan vetoketjun ja kuorin märkkärin yläosan päältäni. Katson kellostani epävirallisen uintiajan: 1:06 ja risat, ihan ok noin kylmässä vedessä (uinnista noustessa sijoitukseni oli 46). Haeskelen vaihtopaikkaani, tunnistan fillarini rivistä ja suunnistan sinne.

Elokuun 2. n. klo 6:10, Eidfjordin keskusta, T1.

Vaihtopaikalla kuhisee. "Mitä helkkaria, täällä kuhisee kyllä jo vähän liikaa, keitä nuo ylimääräiset ihmiset ovat ja mitä ne täällä tekee?" -mietin kun hölkkään omalle laatikolleni. Uusi yllätys tuleekin kun rouva on vaihtopaikalla vastassa. "Tää on ihan hullua" hän sanoo, "täällä saa avustaja auttaa vaihdossa!?!?" No, mikäs siinä, minä alan talloa märkkärin alaosaa päältä pois samalla kun rouva kaivaa ajohousuja vaihtoboksista esille. "Olishan ne voineet infossa sanoo tästä jotain" -ihmettelen. Rouva nyökyttelee ja jatkaa "..joo, mäkin tajusin tulla tähän vasta just äsken, kun huomasin, että täällä on näitä valkopaitoja (Support -henkilöille jaettu paita) näin paljon".

Saan märkkärin, uikkarit ja uimalasin heitettyä vaihtoboksin pohjalle ja alan vetää ajohousuja päälle samalla, kun rouva avaa ajopaitaa valmiiksi. Housut, sukat, ajopaita, irtohihat, kengät, kypärä, ajolasit, fillari ja menoksi. "TURVALIIVI!!!" kuuluu takaa ja muistan samassa, että jokaisella kilpailijalla piti olla heijastinliivi ajoasun päällä, muuten ei pääse vaihtoalueelta pois. Puolen minuutin ähellyksen jälkeen saan rouvan auttamana liivin päälleni, juoksen vaihtoalueen rajalle ja hyppään fillarin päälle. "Se on menoa nyt" tuumaan samalla, kun pyörittelen pikkuhiljaa vauhtia päälle Eidfjordin pienen keskustan läpi. Avaan ensimmäisen energiapatukan hampaillani ja alan napostelemaan. Se olisi sitten 4 km tasaista ja 36 km nousua seuraavaksi luvassa...

Olen jo alunperin jakanut fillariosuuden karkeasti neljään 45 km:n pätkään. Ensimmäinen on oikeastaan pelkästään Dyranutin nousua, toisen aikana ajetaan suht tasaista reittiä ylängön läpi Geilon kylään. Geilon jälkeen tulevalla kolmannella pätkällä on kolme pienempää (6 - 8 km:n mittaista) nousua sekä viimeinen Imingefjellin nousu, joka sisältää reilun 8 km:n rampin sekä rauhallisemman nousun viimeiselle ylängölle. Loppumatka, neljäs pätkä, onkin sitten laskettelua T2-vaihtoon Tinnsjön kylään.

Eidfjordin keskustan jälkeen ajetaan ehkä noin kilometri paikallista päätietä, jonka jälkeen kilpailijat ohjataan vanhalle vuoristotielle, pois autojen seasta. Siirtyessäni vuoristotielle huomaan, että se vastaa hyvin suomalaista perus-pyörätietä leveytensä osalta. Myös tien pinnoitteen möykyt ja reiät ovat hyvin samankaltaisia.

Ennen itse nousun alkua vanha tie polveilee ylängöltä tulevan joen viertä. Jylhä rantamaisema ja eripituiset kallioseinämään louhitut tunnelit vuorottelevat tällä tasaisella osuudella. Tunneleissa ei ole sähkövalaistusta. Järjestäjät ovat ystävällisesti sytyttäneet pimeyteen pihakynttilöitä, joiden loisteessa ajaminen on yhtä aikaa sekä tunnelmallista että jännittävää; kynttilöistä tuleva loiste suuntautuu suurimmaksi osaksi ylöspäin, joten pinta jota ajan, ei kauhean hyvin erotu. Takaraivossa kytee joka tunnelin kohdalla pieni pelko terävästä kivestä ja rengasrikosta näin heti alkumatkalla, mutta onneksi niin ei käy.

Vihdoin huomaan edessäni tien kääntyvän vasemmalle joen yli menevälle sillalle ja nousun alkavan. Vaihdan vaihteita pienemmälle ja lähden polkemaan ensimmäistä rinnettä. Ajan muutaman minuutin yhä jatkuvaa ylämäkeä, kun yhtäkkiä tajuan, että "Tämä on nyt se nousu. Siis se joka kestää melkein 40 km." Huomaan lähteneeni ajamaan rinnettä niin kuin normaalisti Suomessa, etenkin lenkin alkuvaiheessa, kun voimia vielä on vaikka kuinka: "voimalla yli, palaudutaan sitten muutaman minuutin päästä alamäessä"... Vaihdan välittömästi asennetta ja vaihdetta vaatimattomampaan suuntaan. Seuraavan parin tunnin aikana käyttämäni välitykset ovat 26 ja 28 piikkiset takarattaat, eli ne kaksi pienintä. Nousen aika-ajo -asennosta pystyyn istumaan ja haen rytmin jolla oletan jaksavani kaksi tuntia putkeen ylämäkeen.

Tie nousee kapean kalliosolan seinämää, välillä jyrkemmin, välillä loivemmin. Minä hörpin säännöllisin välein juomaa pulloistani, "grindaan" rinnettä ylöspäin ja ihastelen maisemia. Aina välillä takaa tulee joku pikkuhiljaa ohitse ja aina välillä saan jonkun toisen kilpailijan kiinni ja pääsen ohitse. Tässä vaiheessa päätökseni jättää pyörään aika-ajo -eturattaat alkaa mietityttämään: 42/54 kombo ei ehkä ole paras mahdollinen vaihtoehto ylämäkiajoon. Luonnollinen polkurytmi nousuun vaatii hieman ylimääräistä yrittämistä, mutta minkäs teet. Nyt ratastusta ei enää muuteta, joten näillä mennään.  

Tie polveilee ja nousee edelleen Bjoreio -virran muovaamaa solaa. Nyt ymmärrän alkubrieffauksessa moneen kertaan mainitun kommentin "Take Dyranut easy and enjoy the views, you'll have plenty of time to be competitive after that". Maisemat ovat todella huimaavat! Solan vastapäinen seinä tuntuu olevan melkein käden ulottuvilla, mutta silti ylängöltä virtaava joki ja joen kosket pauhaavat jossain kaukana alhaalla. Monta kertaa huomaan hien ja nousutuskan unohtuneen useammaksi minuutiksi, kun olen vain ihaillut maisemia. Ja hiki nousussa on tullut. Mukanani on kaksi isoa pulloa urheilujuomaa, ja ne hupenevat tasaisesti nousun edetessä. Rannan 22-asteinen keli on hieman jäähtynyt, mutta solassa ei tuule, joten lyhythihainen ajopaita, kompressiohihat ja normaalit ajohousut ovat aivan riittävän lämpimät. Ensimmäisen puoli tuntia nousen pelkästään istualtani, mutta sen jälkeen takapuoli alkaa  muistuttelemaan itsestään, joten ajan putkelta aina silloin tällöin muutamia minuutteja kerrallaan. Huomaan että myös jalat pitävät vaihtelusta; eri lihakset rasittuvat eri asennoissa, osa lihaksista pääsee välillä vähän palautumaan. Laitan tämän saadun opin korvan taakse tulevia nousuja ajatellen.

Reilun kymmenen kilometrin nousun jälkeen meidät ohjataan takaisin autoliikenteen sekaan: Osa vanhaa tietä on tukossa maanvyörymän vuoksi, ja kilpailureitti kulkee nelisen kilometriä kallion sisällä, autotietä pitkin. Tämä osuus on ns. neutral zone, kilpailijat eivät saa ohittaa toisiaan autotunnelissa kuljetun matkan aikana. Olen juuri ennen tunneliin ajamistani saanut kiinni erään USA:sta kotoisin olevan kilpailijan, ja nousemme hänen kanssaan rinta-rinnan autojonossa koko tunnelin. Etenemistahti tunnelissa on melko maltillinen, joten poljemme rinnakkain ja juttelemme koko tunnelimatkan kisasta, mistä olemme kotoisin jne. Keskustelu vie hienosti mielen pois itse noususta, ja tunneli hujahtaa melkein huomaamatta ohitse.

Autotunnelin jälkeen meidät ohjataan takaisin vanhalle vuoristotielle, jolla saamme ajella ylhäisessä yksinäisyydessämme. Oma vauhtini on hieman uuden ystäväni vauhtia kovempi, joten hyvästelemme ja jatkamme nousu-urakkaamme molemmat itseksemme.

Tunneli-etapin jälkeen siirrymme vielä muutaman kilometrin ajaksi vanhalle tielle, mutta noin 25 km:n kohdalla reittimme yhtyy päätiehen ja nousu jatkuu autojen seassa. Nousumetrien karttuessa hiljalleen huomaan, että ympärilläni oleva maasto ja kasvusto muuttuu yhä karummaksi. Rannan vehmas puusto on jo kadonnut ja tilalle ovat tulleet käkkyräkoivut. Isoja pensaskasvustojakaan ei enää näy, kallioilla kasvaa lähinnä sammalta ja jäkälää.

Kun pää ei ole tottunut tällaiseen nousun kestoon, mieli alkaa tehdä tepposiaan; vaikka tiedänkin että noususta on vielä jäljellä noin kolmannes, huomaan alitajuisesti odottavani rinteen loppua tai edes tasaista osuutta melkein jokaisen mutkan tai nyppylän takaa. Näin ei kuitenkaan (tietenkään) käy, joten joka kerta koen pienen pettymyksen. Välillä huomaan jopa hieman kiihdyttäväni nousutahtia tällaisen oletetun “välihuipun” lähestyessä; joudun useampaan otteeseen tietoisesti rauhoittamaan tahtia ja hokemaan mielessäni “vielä reilut 13 km”, “vielä ainakin 10 km” ja niin edelleen.

Kun nousua on takana reilut 30 km, huomaan että asenteeni etenemiseen on muuttunut. Vajaa kaksi tuntia jatkuvaa nousua on muuttanut termin “tasaista” merkityksen jatkuvaksi tasaiseksi ylämäeksi. “Ylämäki” tarkoittaa tällä hetkellä osuuksia joissa joutuu pienimmälläkin vaihteella tekemään selkeästi töitä etenemisen suhteen, “alamäki” taas tarkoittaa loivaa ylämäkeä, jonka aikana voin vaihtaa takaratasta pari pykälää pienemmälle. Naureskelen asialle mielessäni. Kaikkeen ilmeisesti tottuu…

Vähän ennen ensimmäisen nousun loppua tie alkaa tasoittumaan. Jatkuva ylämäki on vaihtunut ylängön kumpuilevaksi kalliomaisemaksi, joka kyllä edelleen nousee, mutta aiempaan verrattuna huomattavasti hillitymmin. Vihdoin, melkein tasan 40 km ja 2h 8 min ajettuani saavutan nousun ja koko pyöräreitin korkeimman kohdan: Dyranut ja “huippukahvila”, joka on kisan ajan myös kilpailijoiden ensimmäinen puoli-virallinen huoltopaikka. Ja siltä se näyttääkin: Autoa auton vieressä, huoltajia valkoisine paitoineen tien vieressä erilaisten täydennysten kanssa. Koko tienvarsi kuhisee kun kilpailija toisensa perään pysähtyy huollettavaksi. Tässä vaiheessa olen todella tyytyväinen, että sovimme jo alun perin oman huoltojoukkoni kanssa, että hakevat sopivan paikan hieman pidemmältä. Rullailen siis muurahaispesäksi muuttuneen tieosuuden läpi, vaihdan isommalle vaihteelle ja nautin ensimmäisestä loivasta alamäestä pitkään aikaan…

Muutaman kilometrin pyöritettyäni näenkin tutun auton siintävän poikkeavan pikkutien risteyksessä. Merenpinnan +22 asteinen keli on muuttunut ylängön +8 asteiseksi, ja hikiset ajovaatteet ovat jo onnistuneet jäähdyttämään nousussa lämmenneen ukon orastavaksi jääkalikaksi. “PAKSU AJOTAKKI!!” -huudan jo kaukaa, ja näen rouvan alkavan penkoa vaihtovaatelaatikkoa. Pysähdyn hampaat kalisten auton viereen, otan avatun takin vastaan, vedän sen ylleni ja samantien uudestaan pois päältä. “Perhanan turvaliivi” -manaan kun, nyppään liivin pois, heitän takin uudelleen päälleni ja turvaliivin uudelleen takin päälle. Mahtava lämmöntunne tulvahtaa yläkroppaan kun saan takin kiinni. “Mitäs muuta saisi olla?” -rouva kysyy, ja tarjoaa takaluukussa olevaa eväsvalikoimaa. Jostain syystä minulle on yhtäkkiä tullut pieni kiireen tunne, joten nappaan mukaani yhden banaanin, yhden energiapatukan ja pikkuisen cola-tölkin. Rouva yrittää ehdottaa voileipää, mutta minä hyppään fillarin selkään ja huudan että nähdään seuraavan nousun huipulla. (1. tunnistamani virhe: tässä vaiheessa ruoka olisi vielä laskenut ja maistunut hyvin, joten olisi pitänyt syödä vankemmin).

Ajelu ylängöllä vienoon sivumyötäiseen tuuleen on takana olevaan kahden tunnin nousuun verrattuna silkkaa nautintoa. Maasto on kumpuilevaa ja ylämäkiäkin on, mutta fiilis on todella hyvä. Eikä vähiten siksi, että asia jota pelkäsin koko kisassa eniten, Dyranutin nousu rannalta ylängölle, on nyt ohi. Muutamaa rankempaa ylämäkeä lukuun ottaen ylängön n. 20 km menevät isolla eturattaalla. Noin 62 km:n kohdalla alan laskeutua ylängön itäreunalta laaksoon, jossa myös vajaan 30 km:n päässä oleva ensimmäinen risteyspaikka, kylä nimeltään Geilo sijaitsee. Tällä osuudella saan esimakua edessä olevista laskuista. Suomessa fillarilenkeillä melkein laskun kuin laskun voi vetää matalana aika-ajotangoilta, etenkin jos tuntee reitin. Täällä vauhti nousee huomaamatta 60km/h:iin ja ylikin, jos ei käy välillä jarruilla, ja tiet eivät todellakaan ole suoria. Prätkäilytaustastani huolimatta osa mutkista tuntuu niin jyrkiltä, että olisi pitänyt asentaa ajohousuihin polvipalat kaarreajoa varten. Jotkut huimapäät sujahtavat kuitenkin näissäkin kohdissa ohi…

Jotenkin tämä toinen, laskeva etappi tuntuu kestävän iäisyyden. Ehkä muutos etenemisnopeudessa verrattuna alkupätkään on jotenkin tuonut päähäni alitajuisen ajatuksen, että saan ajettua 45 km puolessa tunnissa, ja kun se ei toteudukaan, ihmettelen kun tie vain jatkuu ja jatkuu alaspäin. Syön yhden patukan, vähän banaanista ja hörppään päälle nestettä. Kolmas patukka alkaa jo vähän ellottamaan, joten jätän puolet siitä myöhemmäksi. Tämä pitäisi heti rekisteröidä varoitusmerkiksi, mutta kisafiiliksissä se jää huomaamatta.

Vihdoin näen Geilon ainoan pääristeyksen, josta on määrä kääntyä oikealle. Se merkitsee myös sitä, että puolet fillarireitistä on nyt takana. “Juhuu” -tuuletan mielessäni, kaarran oikealle, ja tajuan että risteys oli myös loppu alamäelle. Edessäni on nyt ensimmäinen “pikkumäki”, 5km:n ramppi tasaista kuuden prosentin nousua. Siis todella tasaista nousua, serpenttiinille vedetty tie on laitettu nousemaan tasan samaan tahtiin koko matkan. En tiedä johtuuko hieman ylisuurista välityksistäni vai mistä, mutta saan hiljalleen ihmisiä kiinni ja ohitan heitä ylämäessä. Asia vähän epäilyttää, joten kokeilen hidastaa kadenssiani entisestään. “Ei, ei toimi” -päättelen jo muutaman kymmenen metrin jälkeen. Parempi vetää luonnollisella rytmillä, kun se tuntuu parhaimmalta sekä jaloissa että muualla kropassa. 

Parin kilometrin nousun jälkeen yhytän Norjalais-parivaljakon (joka kilpailijalla on oman maansa lippu kisanumerossaan, siitä on helppo katsoa kansallisuus). Kun en muuta keksi puheenaiheeksi, tiedustelen tietääkö parivaljakko kuinka pitkä nousu huipulle vielä on. Kavereista toisella on fillaritietokone joka näyttää sekä nousuasteen että jäljellä olevan metrimäärän, joten hän päivittää tietoni ajan tasalle (tosin en ollut ihan varma halusinko kuulla että VIELÄ 3 km nousua jäljellä). Samalla toinen kavereista huikkaa että hänen täytyy hidastaa hieman, joten siirryn uuden tuttavuuteni viereen (kisassa viisi isointa nousu saa ajaa vieretysten, jos haluaa). Juttelemme niitä näitä ja saan samalla epävirallisen päivityksen senhetkisestä sijoituksestani. Kaveri sanoo juuri kuulleensa ohittamansa kilpailijan huoltojoukkojen huutaneen tämän kilpailijan olevan sijalla 116, joten me olemme jossain sijoilla 113 -114. Tilanne siis on ihan hyvä mustaa paitaa ajatellen (jonka saa 160 ensimmäistä). Loppuosa noususta menee suht kivuttomasti keskustellessa, huipulle päästessäni huomaan huoltoautoni odottavan tienpenkalla, joten huikkaan kaverille hyvät kisat ja pysähdyn täydennykselle.

Huoltoautolla katson tarjolla olevaa valikoimaa lievän ellotuksen vallassa. Leivät jotka vielä Dyranutilla näyttivät niin hyviltä eivät voisi enää vähempää kiinnostaa. Tyhjennän yhden pikkukolatölkin, otan banaanin ja avaan sen, ja kieltäydyn neljännestä patukasta. “Kulta sun pitää nyt syödä!” sanoo rouva, mutta vatsan olotila laittaa minut vain syömään banaanin, käymään puskassa ja hyppäämään pyörän selkään. Rouva lataa fillarin takatelineeseen uusia pulloja, ja huomaa että ainoastaan toisesta on kaksi kolmannesta juotu. “Ja sun pitää JUODA! Miten sulla on toinen pullo vielä täynnä?!”. Mutisen jotain epäselvää ja hyppään fillarin päälle. Viimeisen puolen tunnin aikana pulloissa olevan urheilujuoman maku on alkanut muistuttamaan jotain ihan muuta, eikä sekään oikein maistu enää. Nappaan auton kontista vielä yhden kolatölkin, huikkaan “nähdään seuraavalla huipulla” ja lähden polkemaan. Kropassa fiilis on yhä erinomainen, joten en murehdi asiaa sen enempää. Tämä on kuitenkin jo toinen varoitusmerkki joka jää minulta huomiotta. Tässä vaiheessa kokonaissuoritusaika on jo mennyt yli viiden tunnin, joten nesteytys olisi pitänyt hoitaa vaikka vedellä tai toisenmerkkisellä urheilujuomalla.

Ensimmäisen pikkuhuipun jälkeen lasketellaan seuraavaan laaksoon noin kymmenen kilometriä. Laakson pohjalta alkaa seuraava ramppi, jälleen hyvin tasalaatuinen, 4,5 km pitkä 7%:n nousu. Vaihdan pienemmälle vaihteelle ja haen nousurytmin. Tällä kertaa en löydä juttuseuraa, joten saan viettää laatuaikaa omien tuskieni kanssa vajaat 20 minuuttia, eli sen mitä nousu kestää. Edelleen sama asia toistuu: kun ylämäki alkaa, saavutan kanssakilpailijoita ja ohitan heitä pikkuhiljaa nousussa. Osassa tämä aiheuttaa selvää ärtymystä, joissain jopa siihen pisteeseen että nousevat putkelle, vetävät vähän kovempaa ohi ylämäkeen reilun sadan metrin päähän ja istuvat sitten jälleen. Jonka jälkeen alan taas saavuttamaan heitä.

Rinne menee suht nopeasti ohi. Huipulla huikkaan huoltoporukalle, että otetaankin pysähdys vasta seuraavan nousun huipulla ja jatkan seuraavaan alamäkeen. Alamäkeä ei kestä kuin 5 km, jonka jälkeen alkaa viimeinen “välinousu” ennen viimeistä, kuulemma melko haastavaa Imingefjällin nousua. Tämä välinousu alkaa 6% rampilla, jota kestää noin 3 km, ja tasoittuu sitten helpommaksi lopun 6 km:n ajaksi. Itse vietän nousussa vajaat 35 minuuttia, edelleen pikkuhiljaa muita kiinni kuroen. Nousun huipulla pääsen vihdoin vähän hengähtämään kun parkkeeraan pyörän huoltoauton viereen. Käyn läpi takaluukun tarjonnan, syön yhden suklaakeksin, pari marianne-karkkia, pyydän uuden juomapullon tyhjenneen tilalle, ja vaihdan tyhjän kolatölkin täysinäiseen, takin selkätaskuun. Olo on hyvä, mutta mikään ruokatavara ei oikein tunnu enää kiinnostavalta. Pussaan rouvan ja toivon jalkojen vielä jaksavan yhden polkuylämäkirykäisyn.

Lasku huipulta laakson pohjalle, 11 km, kestää reilut 15 minuuttia. Vastassa on nyt 8 km pitkä, tappavan tasainen 7%:n ramppi. Laitan kelloni kilometrilukeman rinteen alussa muistiin että voin vähän arvioida paljonko on vielä ajettavaa pitkin matkaa. Huomaan samalla että takana on nyt n 137 km fillarilla, hyvä alkulämmittely pikku rinnetreenille siis. Nousu alkaa. Tällä kertaa rinteen jyrkkyys puhuu jaloille aivan eri lailla. Ensimmäisen kilometrin jälkeen huomaan irvistäväni jo ihan kunnolla. Nousen välillä putkelle että jalat saavat vähän vaihtelua, mutta en sitäkään jaksaa enää kovin kauaa. Nyt alkaa olla todella jo ikävä 39-piikkistä eturatasta. Tai 32-piikkistä takaratasta. Jos sellaista on olemassakaan. Katson muita kilpailijoita kun ajamme rinnettä rinta-rinnan. “Jes, yhtä tuskissaan ovat kuin minäkin!!” - huokaisen pääni sisällä. Edelleen joudun pitämään hieman kovempaa vauhtia kuin ne onnekkaat joilla löytyy vielä pienempää välitystä. Vihdoin yhden rampin puolessa välissä huomaan huoltoautomme ja kaikki kolme huoltojoukkolaista kannustamassa. En ole vähään aikaan katsonut kilometrejä kellostani (ne etenivät niin tuskaisen hitaasti, että päätin lopettaa parin kilometrin jälkeen), joten oletan että nousu päättyy seuraavan mutkan jälkeen. Huudan “joko tämä loppuu tuolla??” tuskissani. Saan myös vastauksen, mutta en sitä mitä halusin; “Juu ei, vielä pari kilsaa!!”...

“AArgh!!” Taistelen ensin sadoista, sitten kymmenistä metreistä kerrallaan. Jalat ovat tulessa. “Nyt saisi jo loppua” on vaihtunut “eikö tämä pe***le lopu ikinä!!” - huutoon pään sisällä. Jalat ovat todella viimeisillään, pelkkä tahdonvoima pitää ne enää liikkeessä. Avaan taskusta ottamani kola-tölkin hampaillani ja juon tölkin yhteen menoon, ihan vain saadakseni huomion jonnekin muualle hetkeksi. Vihdoin, VIHDOIN näen oikealle kaartavan rampin mutkan jälkeen nousun päässä olevan kahvilan siintävän edessäni. Näen myös matkan joka minun on vielä noustava, että pääsen olettamalleni huipulle. Tällä hetkellä käytettävissäni on enää kiukku voimavarana, joten viimeiset metrit mennään kiroillen ja manaten kaikkea mahdollista vastatuulesta väärin parkkeerattuihin autoihin. Lopulta, nousun viimeisillä metreillä kuvanneen norjalaisen kameramiehen suureksi huviksi, tajuan päässeeni rampin loppuun, ja suustani pääsee “Finally fuc*ing its over”. “Sanoinko mä sen ääneen” mietin, ja tajuan vastauksen olevan “kyllä”, kun kuulen “yes, now just downhill”.

500 metriä myöhemmin, jalat hiukan palautuneina, tajuan että tässähän on ylämäkeä vielä vaikka kuinka. Tällä hetkellä mikä tahansa nyppylä tuntuu haasteelta, joten normaali mäkikin tuntuu kohtuuttoman rankalta. Otan vähän juotavaa ja yritän rauhoittua juuri kokemastani tunnekuohusta. Pikkuhiljaa huipulla käymäni lyhyt dialogi alkaa hymyilyttämään. Etenkin kun vihdoin näen tutun auton, takaluukku auki odottamassa, kylläkin ylärinteessä. Kaarran auton viereen tien vasemmalle puolelle, kysyn kohteliaasti, että ihanko tarkoituksella ylämäkeen parkkeerasivat, mutta en saakaan vastausta, vaan tiedon, että tällä viimeisellä ylängöllä on keli muuttunut radikaalisti. Jo nyt tuulee melko kovaa (tietenkin sieltä minne olen menossa), mutta luvassa on ilmeisesti myös rankkasadetta ja räntää. “No tämä se nyt tästä vielä puuttui” mietin. Rouva tuo minulle sadetakin ja kysyy pärjäänkö ajoshortseilla. Vastaan myöntävästi samalla, kun yritän saada syötyä puolikasta suklaamurukeksiä. Ei vain onnistu, lievä ellotus ei ole enää niinkään lievä…

42,5 km jäljellä pyöräilyä. Käpyttelen tien yli pyörän kanssa, talutan sen pahimman ylämäkikohdan ohi, klaksautan lukkopolkimen kiinni ja lähden polkemaan. Jaloista pääsee pieni “voih”. Muutama sata metriä ja vesisade alkaa. Vaihdan kypärän visiirin silmien eteen suojaksi vesisateelta samalla kun väistelen suurimpia vesilammikoita. Lämpötila ylängöllä tippuu jonnekin +2:n tietämiin ja sade alkaa olla enemmänkin räntää kuin vettä. Visiiri ei toimi, se on pakko kääntää pois silmiltä, onneksi ajolasit sentään suojaavat vähän. “Kyllä nyt koetellaan” - mietin, kun vastatuuli voimistuu, räntä hakkaa kypärään ja ohi ajavat autot roiskivat ajotien urasta vielä lisää vettä päälle. Kengät ovat niin märät, että tuuletusaukot toimivat vesiränneinä. Onneksi tuli vedettyä useampi vesisadetreeni kotopuolessa. Vihdoin, kymmenen kilometrin nousupainotteisen ajon jälkeen alkaa T2:een johtava viimeinen (30 km:n) alamäki. Huokaisen helpotuksesta, kunnes yhtäkkiä tajuan, että takin sisältä tuleva kosteus vetää ajolasit huuruun, ajolasit joihin edelleen paukuttaa vettä ja räntää. Ja alamäki ei todellakaan ole mikään tavallinen alamäki, 420 korkeusmetriä tullaan alas seitsemän kilometrin matkalla. Märässä kelissä, huonossa näkyvyydessä ja autoliikenteen seassa alas pääseminen vaatii todellista keskittymistä. 

Yhdessä vaiheessa päästän vauhdin kasvamaan vähän liikaa, ja kun viimein huomaan lähestyvän neulansilmämutkan, on melkein myöhäistä jarruttaa. Koskaan pyörän päällä en ole pelännyt niin kuin tällä hetkellä, sekä taka- että etujarru niin tiukalla kuin uskaltaa ja silti tuntuu, että kaide tulee olemaan se joka menon lopulta pysäyttää. Kyseinen kaide lähestyy kovaa vauhtia! Vilkaisen taakseni, koska tiedän meneväni ainakin kaistojen yli (mutka on oikealle), enkä halua jäädä auton alle. Autoja ei näy, mutta tuntuu että jarruista huolimatta pyörä ei vain pysähdy. Viimeiset rippeet kohmeisista käsistäni puristaen saan vielä vähän lisää puristusvoimaa kehiin ja pyörä pysähtyy puolen metrin päähän kaiteesta. Huokaisen helpotuksesta, enkä päästä vauhtia enää karkaamaan tällä jyrkemmällä osuudella. Adrenaliini pitää myös aistit hereillä koko loppu ajomatkan.

Kun jyrkkä osuus vihdoin päättyy, alkaa leppoisampi alamäki itse vaihtopaikalle. Myös sade on vihdoin loppunut ja lämpö laaksossa taas yli 15 astetta. Tämä viimeinen reilu 20 km tuntuu kestävän iäisyyden. Huomaan myös, että kaikki ovat tajunneet loppuosan olevan vauhdikasta, mutta suht leppoisaa laskettelua. Ohitseni sujahtaa useita kilpakumppaneita iloisin naamoin. Alkaa sitä itselläkin pikku virne palaamaan kasvoille, “kohta päästään juoksemaan”.

Yksi ohitseni polkevista kisaajista on britti, joka ohitti minut aina alamäkiosuuksilla, mutta josta menin itse sitten aina ylämäkiosuuksilla uudestaan ohi. Tämä kaveri hidastaa hiukkasen, kun ohittaa minut ja huikkaa: “Hey, isn’t it the Finnish mountain-goat, good climbing, man!!”. Maininnan aikaansaama hyvä fiilis nostaa minunkin pyöräilynopeuttani, ja laskettelen loput kymmenen kilometriä britin johdolla (tietenkin peesausrajoja noudattaen) Tinnsjön kylään T2:een.

2. elokuuta n. klo 13:45, Tinnsjön kylä, T2

Vaihtoalue on järven rannalla oleva iso aidattu nurmikenttä. Hyppään pyörän päältä ja jätän sen alueen vasemmassa reunassa olevaan telineeseen. Skannaan kenttää katseellani löytääkseni omat joukkoni ja siellähän he ovatkin: kentän oikeassa reunassa lähellä aitaa. Köpöttelen pyöräilykengillä paikalle ja istahdan rouvan maahan levittämälle alustalle. Alustalla on hienossa rivissä kuivat sukat, juoksukengät, sekä seuran kaksiosainen tri-asu. Muovilaatikossa vieressäni on tämän lisäksi juomavyö täysine pulloineen, vanha juoksulakkini ja pyyhe. “Munasillaan, munasillaan, kaikki on kohta munasillaan” -hyräilen kun ajotakkien riisumisen jälkeen vetäisen henkselihousut jalasta ja vietän muutaman sekunnin aatamin asussa. “Sorry ladies!!” -vierestä kuuluu ja käännähdän ihmetellen huutelun lähdettä. Brittigentlemanni siellä vain varoittelee ympäristöään tulevasta viuhahduksestaan. Virnistän, vedän kuivat juoksukamat päälleni, kuivaan pyyhkeellä vielä jalat ja pään (ei tässä järjestyksessä), ja mietin josko yrittäisin syödä jotain. Johtuuko pyöräetapin loppuosuuden kylmyydestä vai mistä, mutta jostain syystä mieleni tekee kahvia. Mainitsen asiasta rouvalle, joka lupaa, että seuraavassa tapaamispaikassa, 5km:n kohdalla sitä saan. Pyörän päällä alkanut ellotus on nyt jo niin voimakasta, että nappaan ainoastaan yhden geelin ja vähän vettä. Sitten menoksi.

T2:sta poistuessa toimitsijat näyttävät jokaiselle heidän senhetkisen sijoituksensa. Minulle näytetään luku 126, josta välittömästi lasken, että maratonin aikana minut voi ohittaa 33 henkilöä ja silti pääsen tulemaan maaliin huipulla (ja saan mustan paidan). Aikaraja huipulle pääsemiseen ei ole lähelläkään, joten ainut uhka tällä hetkellä on oman sijoituksen jääminen 160:n taakse.

Ensimmäinen 5 km menee hyvin. Olo on suht vahva ja kilometrivauhti pysyy 5:30 - 6:15 -välillä. Loppua kohden vatsaa alkaa hieman kivistää, mutta ajattelen sen johtuvan hölskyvästä juomavyöstä. Manailen hölmöyttäni: miksi edes otin täydet kolme pulloa matkaan, kun seuraava täydennyspiste sovittiin jo viiden kilometrin päähän. Yksi olisi hyvin riittänyt…

Tie kulkee nyt järven ja kallioseinämän välissä - huoltoautolle on hankala löytää sopivaa paikkaa. Vihdoin näen tutun avonaisen takaloosterin ja rouvan kahvikupposen kanssa. Hymy leviää kasvoilleni ja lämmin fiilis täyttää kropan. On se hienoa, kun miehestä pidetään näin hyvin huolta.

Pysähdyn autolle, hörppäilen kahvia, heitän matkalla tyhjentyneen ja yhden täysinäisen juomapullon pois juoksuvyöltäni. Vatsa ilmoittaa nyt ensimmäisen kerran, että jossain lähitulevaisuudessa pitäisi päästä toimittamaan. Juttelen huoltoporukan kanssa ja he lupaavat etsiä seuraavan 5 km:n matkalta toimitukselle sopivan kohdan (Bajamajoja tms. ei järjestäjien puolesta ole matkan varrella, joten puska on ainut vaihtoehto). Erkanemme, minä siirryn takaisin tien vasemmalle puolelle, ja huoltoporukka lähtee scouttaamaan tulevaa maastoa annetun tehtävän pohjalta.

Pari kilometriä juoksua kuluu ongelmitta, mutta sitten saan ensimmäisen ilmoituksen keskivartalosta, että nyt alkaisi olla aika vähissä, puskavisiitille on päästävä. Puren hampaat yhteen ja toivon että tuttu auto tulisi näköpiiriin mahdollisimman pian. Kahdeksan kilometrin kohdalla alan jo olla epätoivoinen: “missä helkkarissa ne oikein on?!?”. Mietin erilaisia selviytymisskenaarioita, mutta en oikein saa päätettyä järkevää toimintatapaa. Vihdoin näen koko huoltojoukon odottavan tienpientareen pienellä levennyksellä. Saan käteeni tukun savetteja ja painun hetkeksi näkymättömiin. Helpotus on melkoinen. Hoidamme toimituksen jälkeen myös huollon. En ole viimeisten kilometrien aikana juonut tai syönyt mitään, oikutteleva pötsi on vienyt kaiken huomioni. Saan juomattomuudestani moitteita ja lupaan ainakin yrittää syödä edes pari geeliä seuraavan vitosen aikana. Otan vyön taskuun myös muutaman savetin varmuuden vuoksi…

Takana on nyt 3,8 km uintia, 180 km pyöräilyä vuoristossa ja 10 km juoksua kumpuilevassa maastossa. Nyt vihdoin tajuan, että kaikki ei ole kunnossa. Huoltoauton lähdettyä seuraavaa kohtauspaikkaa metsästämään jatkan juoksua, mutta vatsan vääntäminen ei tunnu helpottavan. Itse asiassa se vain pahenee, kun matka etenee. Nyt joudun käymään puskassa uudelleen jo parin kilometrin juoksun jälkeen. Ja sama juttu jälleen parin kilsan päästä. Kun tapaan huoltojoukot seuraavan kerran n 15. juoksukilometrin kohdalla, näen myös heidän ilmeistään, että ei taida ukko näyttää kauhean hyvältä. Juon vähän pelkkää vettä, kun mikään muu ei tunnu laskevan, käyn puskassa ja jatkan matkaa. Sovin autokunnan kanssa, että etenevät nyt vain korkeintaan kolme kilometriä. Nappaan mukaani nipun savetteja ja lähden hölköttelemään. Kilometrin päästä pistäydyn taas puskassa. Samoin kuin kahden kilometrin. Nyt heikotus tuntuu jo: ajatukset harhailevat ja huomaan ajatusteni kiertyvän jatkuvasti nukkumaanmenoon ja lepoon. Minua alkaa nukuttaa!!

Hölkkä vaihtuu reippaaksi kävelyksi. Avaan geelin, otan siitä vähän suuhun, mutta en saa nieltyä, portit on nyt kiinni vatsaan päin. Pitkä oikealle kaartuva mutka aukealla tuntuu kestävän loputtomiin. Kävelyssä ei reippaudesta ole enää tietoakaan. Tuijotan juoksukenkieni kärkiä ja vilkaisen aina välillä josko huoltojoukkoja tai -autoa näkyisi. Vihdoin, jossain 19 juoksukilometrin paikkeilla on tien oikealla puolella iso P-paikka, jossa näen auton ja tiimin odottavan. Pääsen kohdalle, vilkaisen tuleeko takaa autoja ja rahjustan autolle. Autosta oikealla on pieni ruoholäntti, istahdan siihen ja tajuan vapisevani kylmyydestä. 23 asteen lämpötilassa?

Rouvan on nyt vihdoin pakko kysyä onko kaikki ok? “Ei taida oikein olla, en saa mitään alas ja puskavisiittilukemakin on jo varmasti yli 10”. Kello on nyt n. 15:50, olen ollut matkalla vajaat 11 tuntia. Tällä ruoholäntillä ja sen takana olevalla metsätiepätkällä vietän seuraavat kaksi tuntia. Yritän saada alas mitä tahansa, missä olisi edes hiukan energiaa: hedelmämehua, pieniä paloja piparista ja energiapatukasta, pieniä karkinpaloja. Kaikki minkä nielen aiheuttaa viiden minuutin sisällä kovat vatsakrampit ja ryntäyksen pusikon uumeniin. Myös hytinä jatkuu, vaikka olen vetänyt talviajohousut jalkaan ja kunnon takin hartioille. Kropassa ei vain ole enää energiaa…

Kun olen istunut ruohikolla puolisentoista tuntia, rouva tuo minulle neljänneksen suolatabletista. Nielaisen kikkareen väkisin veden kanssa. Pahoinvointi on kova, mutta noin viiden minuutin päästä oloni helpottuu ihan pikkuisen. Pyydän toisen kikkareen, sitten kolmannen ja lopulta viimeisen. Olo on ehkä hieman parempi. Viimein, vähän ennen kuutta paikallista aikaa kerään viimeiset tahdonvoiman rippeet, nousen ylös ja sanon yrittäväni vielä. Laahustan hitaasti takaisin tielle ja siirrän jalkaa pikkuhiljaa toisen eteen. Vatsa on kova kuin kivi ja väsy on edelleen armoton. Huoltoauto hurahtaa ohitseni seuraavalle levennykselle, vajaan kilometrin päähän. Näkökentässäni on nyt vasemmalla vierelläni kulkeva tiekaide, asfatin reuna, juoksukengät ja tiehen maalattu kaistaviiva. Vajaassa viidessätoista minuutissa kuljen n. 800 metriä, paikkaan, johon huoltoauto on nyt pysäköity. Kävelen tien yli auton luo, auton takana olevaan pieneen pensaikkoon ja menen makaamaan pensaitten alla olevalle nurmelle. 13 tunnin, 11 minuutin ja 30 sekunnin jälkeen se on Game Over. Tämän vahvistaa myös hetken kuluttua paikalle pysähtyvä kisalääkäri. Luovutan ajanottosirun lekurille, huoltoporukka pakkaa ukon auton takapenkille ja matka yöpymispaikalle, Tinnsjön leirintäalueelle alkaa.

Tällä kertaa ei siis tullut paitaa, ei kummankaan väristä. Kisan keskeyttäminen 204 km:n kohdalla ottaa henkisesti lujille, mutta ei voi mitään. Oppia, ja toisaalta uskoa omiin kykyihin keskeytyksestä huolimatta, tuli kuitenkin roppakaupalla. Ja ainakin tällä hetkellä ajatus kisan loppuunviemisestä jonakin tulevana vuonna on vahvana takaraivossa.